Ulkosaaret ovat oma maailmansa. Lajisto, maisemat, säätyyppi ja elämykset ovat sitä omalaatuisempia, mitä kauemmaksi merelle menee. Siellä ”puurajan eteläpuolella” on Helsingin oma merellinen erämaa.
Länsi Tonttu
Länsi Tonttu on uloimpana kaakossa, ylhäisessä yksinäisyydessään. Se on virallisesti Toukki, mutta puhekielessä on yleisin vanha muoto Tonttu. Se on jylhä paljas kalliokumpare, pieni vuori, jossa on itään aukeava hyvä lahdeke luonnonsatamana. Siellä on ollut kalastajatalo kauan sitten. Siitä elämästä on jäljellä vain tiilien jätteitä, kaivettua satamapoukamaa, ja Kansallisarkistossa kellastuneita papereita, jotka kertovat tullaamattoman tavaran takavarikoista.
Siellä on loikoillut ja tähyillyt jo ammoisina aikoina moni, joka on karistanut kaupungin tomut jaloistaan. Satamalahdelmansa takia siellä käy väkeä kauniilla säällä, päiväretkellä enimmäkseen.
Kun lähden soutuveneellä Tonttuun, säätiedotus on tietysti luettu etukäteen ja sitä luetaan myös paikan päällä. Soutuveneeni on merikelpoinen, suuri, yli viisimetrinen. Siinä on vetopurje, jolle tein mastonkengän keulaan. Maston voi nostaa ja kaataa käden käänteessä. Purjetta käytän sivu- ja myötätuulessa. Samaan aikaan soutaen tai airoa peräsimenä käyttäen hoidan kurssin pitämisen. Airot ovat pitkät, ja ne menevät rinnan edessä ristiin, jolloin veto on voimakkain.
Karikukko ja luotokirvinen pesivät Tontussa. Niitä ei näe mannerrannoilla, ei edes välisaaristossa. Kallioploteissa on vesiliskon toukkia. Hylje makailee toisinaan läheisellä karilla. Ruokkeja ja riskilöitä ui aamuisin Tontun ympärillä, tänä kesänä oli kerran nähty myös paikallinen etelänkiisla. Rannassa kasvaa morsinkoja.
Kädet tottuvat souteluun, kun aloitan verryttelyn jo keväällä. Vauhtini vesillä on suunnilleen sama kuin hitaassa kävelyssä. Silloin kun purje vetää, se on enemmän. Matkan tekoon kuuluu kiikarointi, pysähtelyt, pistäytymiset lyhyesti kiintoisilla rannoilla. Veneeni voi nykäistä ylös sopivan loivalle kalliolle tai hiekalle. Irrallisten muoviputkien päällä vene rullaa kevyesti ja naarmuitta rannalle. Kumisaappaat ovat aina apuna rantautumisessa. Souteluni on hyvin rauhallista tutkiskelua. Kymmenen vuoden ajan olen soutanut ja purjehtinut ulkomerelle. Sitä ennen kuljin usein Kallahdenselällä ja Sipoon väli- ja sisäsaaristossa. Sielläkin on omat hienoutensa.
Isosaari
Armeija jätti Isosaaren ja saari avautui 2017. Se avasi kaupunkilaisille mahdollisuuden katsella ulkomerta. Sata vuotta suljettuna ollut iso saari palautui kaupunkilaisten käyttöön.
Isosaaren avautuminen on oivallinen asia. Isosaareen, niinkuin Sipoon Kaunissaareenkin, mahtuu paljon väkeä, ja isossa metsäisessä saaressa luonto ei ole niin haavoittuvaa kuin puuttomilla luodoilla. Etenkään merilinnuston osalta. Mutta jotkut meistä kulkevat omilla kajakeillaan ja veneillään myös omilla reiteillään. Ennen muinoin pikkuluodot olivat lintujen kannalta rauhattomia. Ne olivat kaupunkilaisten ahkerassa jokamieskäytössä, ja niissä sai metsästää vapaasti.
Varhain 1800-luvulla Isosaareen purjehti monenlaisia kaupunkilaisia, muun muassa lintumaalari Magnus von Wright veljineen. Kuka hakkasi linnun Isosaaren kallioon?
Monilla ulkoluodoilla oli näihin päiviin asti vanhoja autiotupia kalastajille ja metsästäjille. Niissä kävi soutelemassa nuorukaisena Väinö Tanner 1800-luvun puolella. Jotkut kämpistä olivat saarilinnakkeiden kantaupseeerien pystyttämiä. Päntärissä Isosaaresta vielä kilometrikaupalla etelään oli armeijan aikonaan rakentama autiotupa vielä joitain vuosia sitten. Nyt se on myrskyn pirstomana maassa, vain tiilinen piippu seisoo.
Päntäri
Soutelimme juhannusaattoiltana ulos merelle Päntäriä katsomaan. Meri oli rasvatyyni. Yhtäkään venettä ei ollut kilometrien säteellä liikkeellä. Meri oli täynnä merilintuja, pesimättömiä pilkkasiipiä ui Päntärin ympärillä toista sataa. Joukossa oli alleja ja mustalintuja. Karikukko lenteli. Räyskä rääkyi, yksittäinen pari pesi kalatiirayhdyskunnassa ja laskeutui sinne. Ja se hienoin näky: tusina ruokkia istui rannalla kalliolla. Näin kalliolla istuvan ruokin Stadissa ensi kertaa. Ne eivät olleet pesiviä, mutta kalliolla istuskelu saattaa tarkoittaa, että ne tutkivat voisiko ensi vuonna pesiä. Ruokki ei kuulu Helsingin pesiviin merilintuihin, mutta voi joskus tulevaisuudessa kuuluakin. Ja juuri Päntäri voisi sopia sille.
Lintuja oli paljon. Katselimme niitä veneestä etäisyyden päästä. Lintuja oli ja sellaisia, että maihinnousu ei tullut kyseeseen. Pesivää räyskää ei tule häiritä, ruokkeja ei tule ajaa pois. Päntäriä ei ole rauhoitettu, mutta maihinnousu sinne on vastuullista vasta loppukesällä, pesimisajan jälkeen, heinäkuussa tai elokuussa.
Päntäri on hankala saari veneilijälle, niinkuin muutkin Helsingin edustan ulkoluodot. Suurten laivojen aallot vyöryvät, ne lyövät joskus ankkuroidun veneen kallioon mäsäksi tai upoksiin. Suurten laivojen liikenteellä on ollut Helsingin ulkoluotoja suojeleva vaikutus – rantautuminen pikkuveneillä on muuttunut vaaralliseksi. Siispä merilinnut ovat ottaneet entisiä merilinnustajien saarien omakseen, pesivien lintujen määrä on kasvanut monilla lajeilla tuntuvasti.
Koirasaari
Koirasaari on äärimmäisenä lounaassa. Ensimmäisen maailmansodan linnoitustöissä sen kalliot hävitettiin. Saaren keskusta räjäytettiin louhikoksi, joka tasattiin. Kalliot poistettiin tykkilinjojen edestä. Koirasaari on tylyä sepelikenttää. Jotain hyvääkin sotaherrojen teettämä tuho toi, kun aikaa kului. Kallioiden louhinta koitui riskilöille onneksi. Ne pesivät kivikon onkaloissa, ja niitä on nykyään pesimässä kymmeniä pareja. Määrä on kasvanut huimasti viime vuosina. Mahdollisesti niiden runsastumisessa on kyse parantuneesta pesimärauhasta, siitä että Koirasaaressakin maihinnousun tekee vaikeaksi juuri isojen laivojen uhkaavana rantaan vyöryvät aallot.
Heinäkuun alussa kävimme yhden yön retkellä Koirasaaressa. Riskilät ruokkivat onkaloiden poikasiaan. Ne kantoivat kivenkoloihin kivinilkkoja. Kala lemusi pesien lähellä. Valitsimme telttapaikan avokalliolta sopivan etäisyyden päästä. Hylkeitä loikoi lähiluodolla kolme, huomasimme ne roikaleet, kun poistuimme aamulla Espoon suuntaan.
Ulkosaaristossa jokainen on lintuharrastaja
Ulkoluodoilla retkeilijä katselee kiikarilla lintuja, ennenkuin nousee maihin, jos sitten ollenkaan nouseekaan. Helsingin ulappavyöhykkeellä on jokamieskäytössä olevia pikkusaaria, joissa on pesinyt viime vuosina ollut aranpuoleisen räyskän lisäksi merikotkakin.
Toistaiseksi ei ole mitään järjestelmää, joka kertoisi vaikka kanoottiseuroille, mitkä rauhoittamattomat luodot ovat arkoja häirinnälle. Sellaista ei ehkä tulekaan. Esimerkiksi Birdlifen ylläpitämä Tiira-lintuhavaintojärjestelmä salaa automaattisesti pesivän merikotkan ja räyskän. Ne salataan suojelusyistä, etteivät ne houkuttelisi liikaa uteliaita. Löysin vuoden 2021 kesällä viisi räyskän pesäluotoa, joista yksikään ei ollut rauhoitettu maihinnousukielloilla. Tiirayhdyskuntien pesäpaikat vaihtelevat paljon.
Ehkä ei ole muuta mahdollisuutta kuin se, että ulapan retkeilijän tulee harrastaa lintuja. Retkeilijä ensin kiikaroi matkan päästä linnut. Kajakkiväki ja omanlaiseni omien reittiensä soutelija kantaa sen vastuun että linnut tunnetaan, ne havainnoidaan ja on jonkinlainen käsitys niiden pesimäpaikoista ja pesinnän vaiheesta. Ulkomeren kulkija itse rajoittaa ja ajoittaa maihinnousujaan.
On elokuu. Katselen säätiedotuksia, ne näyttävät sopivilta. Nostanpa purjeet ja suuntaan luodoille katselemaan muuttavia arktisia kahlaajia. Päntäri kutsuu uudestaan. Pesintöjen pitäisi nyt olla ohi.
Eero Haapanen Kirjoittaja on luonto-opas, joka on tehnyt Helsingin seudun saaristolaisista kertovat teokset Sörkan rysäkeisarit (2013) ja Pako yli Suomenlahden (2020). Hän opastaa kesäisin Isosaaressa ja muissa Helsingin luontokohteissa.